IGOR BEZRODNY

 

LONTOO, ENGLANTI. Tammikuu 1952, "The Daily Herald".

"... Bezrodny loihti viulullaan sointimaailman, jota voidaan verrata sulaan kultaan."

 

GENEVE, SVEITSI. Lokakuu 1954, "Tribune de Geneve".

"...Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Bezrodny olisi yksi tämän päivän suurimmista viulisteista. Hänen soittonsa on yksinkertaisesti lumoavaa."

 

TOKIO, JAPANI. Maaliskuu 1957, "Ashi". Musiikkikriitikko Saburo Sanobe.

"... Bezrodnyn soitto ei vaikuta kuulijaan yksin mestarillisuudellaan, vaan myös yksilöllisyydellään. Esiintyjänä hän ei briljeeraa ulkoisilla tehokeinoilla, kuten monet muut mestarit, sen sijaan hänen tekniikkansa aina sulautuu hänen syvään ja ainutlaatuiseen tulkintaansa..."

 

ATEENA, KREIKKA. Elokuu 1957, "Ethnos".

"... Bezrodny on loistava virtuoosi ja syvällinen muusikko. Hänen soittamansa Tanejevin Sarja ja Bachin  Ciaccona rakensivat Akropolin pyhälle kukkulalle todellisen taiteen temppelin."

 

IGOR BEZRODNY (7.5.1930–30.9.1997) oli ainutlaatuinen ihminen, suurenmoinen muusikko – viulisti, kapellimestari, professori. Hänen toimintansa oli laajaa. Sen lisäksi, että hän esiintyi solistina tunnetuimpien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa huippukonserttisaleissa, hän soitti myös legendaarisessa Moskova-triossa yhdessä Dmitry Bashkirovin ja Mihail Homitzerin kanssa. Hän oli Moskovan kamariorkesterin ja Turun kaupunginorkesterin pääkapellimestari ja pedagogina hän on antanut meille kokonaisen sukupolven tunnettuja viulisteja.

 

Bezrodny syntyi Tbilisissä kuuluisaan viulistiperheeseen. Hänen isänsä Semjon toimi Tbilisin oopperan konserttimestarina ja konservatorion professorina, myöhemmin myös Moskovassa. Äiti Tatjana Pogozheva oli tunnettu opettaja myös Suomessa. Bezrodnyn lahjakkuus tuli esille jo erittäin varhaisessa vaiheessa.  Kun Bezrodny oli vasta 2-vuotias, hän innoittui siinä määrin Jean Sibeliuksen Valse Tristestä, että marssi lavalle ja alkoi johtaa orkesteria, jossa hänen isänsä soitti konserttimestarina!

 

Hänellä oli harvinaislaatuinen mahdollisuus opiskella koko koulutuksensa ajan (1937–1955) yksinomaan professori Abram Yampolskyn johdolla, ensin Keskusmusiikkikoulussa ja sen jälkeen Moskovan konservatoriossa. Heti kun Bezrodny oli saanut viuluopintonsa päätökseen konservatoriossa, hän alkoi myös opettaa siellä. Samaan aikaan kun hän toimi viulunsoiton professorina, hän myös aloitti ja vei päätökseen kapellimestarikurssin yhdessä professorien Nikolai Anosov, Boris Haikin ja Leo Ginsburg kanssa (1962–1966).

 

Bezrodny kehittyi varhain ja hänestä kasvoi lahjomaton viulisti. Jo 17-vuotiaana hän voitti viulukilpailun Prahan ensimmäisillä maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaaleilla ja jakoi kunnian Leonid Koganin ja Yulian Sitkovetskyn kaltaisten vanhempien ja kypsempien muusikkojen kanssa. Alkumenestyksensä jälkeen hän vei voiton myös Prahassa järjestetyssä Jan Kubelik -kilpailussa (1949) ja Leipzigissä järjestetyssä Bach-kilpailussa (1950). Kilpailumenestyksensä ansiosta ja vain 20-vuotiaana hänestä vuonna 1951 tuli nuorin koskaan Stalinin palkinnon saanut taiteilija.

 

Neuvostoliiton antaman tunnustuksen lisäksi myös muiden maiden hallitukset panivat merkille Bezrodnyn vaikutuksen musiikkimaailmassa. Hänelle on myönnetty kunniatohtorin arvoja ja kunniamerkkejä mm. Suomessa, Eestissä, entisessä Itä-Saksassa, Bulgariassa ja Yhdysvalloissa. Hän on esiintynyt yli kuudessakymmenessä maassa ympäri maailmaa, ja monissa näistä maista hän oli ensimmäinen Neuvostoliitosta saapunut henkilö.

 

Vuonna 1950 Bezrodny vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa, ja siitä lähtien maallamme oli tärkeä paikka hänen sydämessään. Tämän jälkeen hän vieraili Suomessa vuosittain, soitti eri orkestereiden solistina, esiintyi soolo- ja triokonsertein, piti mestariluokkia ja toimi kapellimestarina. Jyväskylän Kesä yhdistettiin Bezrodnyn nimeen kahdenkymmenen vuoden ajan.

 

Vuonna 1953 hän sai henkilökohtaisen kutsun vierailla  Sibeliuksen kotissa Järvenpäässä, missä hän soitti Sibeliukselle hänen serenadejaan ja keskusteli säveltäjän kanssa hänen viulukonsertostaan ja muista sävellyksistään. Tämä tapaaminen teki Bezrodnyyn syvän vaikutuksen. Bezrodnyn kehittymiseen taiteilijana vaikuttivat myös hänen tapaamisensa Charlie Chaplinin, Igor Stravinskyn, Walt Disneyn ja monien muiden tuon ajan merkkihenkilöiden kanssa.

 

Heti alusta alkaen Igor Bezrodnyn taiteellinen lahjomattomuus kiehtoi yleisöä. Valo ja lämpö hallitsivat hänen soittoaan. Tunteiden tuoreus ja mielialojen rehellisyys hurmasivat ja voittivat kuuntelijat puolelleen. Kaikki hänen luonteenpiirteensä pääsivät esille yhtä voimakkaina. Vaikka hänen tekniikkansa olikin viimeisteltyä ja täydellistä, virtuoosimaisuus ei ollut itsetarkoitus. Bezrodny vältti kaikenlaisia maneereja ja erikoistehosteita.

 

Muusikkona hän oli universaali. Virheettömän tyylitajunsa, täydellisen sävelkorvansa ja korkealuokkaisen koulutuksensa ansiosta hän kykeni soittamaan kaikkien aikakausien ja kaikkiin tyylilajeihin kuuluvaa musiikkia. Hän soitti monien sävellysten, mm. Dmitri Kabalevskin viulukonserton, kantaesityksissä. Monia muita töitä joko sävellettiin tai  omistettiin hänelle.

 

Vuonna 1967 hän aloitti uransa kapellimestarina. Hänen selkeät omaperäiset ideansa pääsivät esille jo hänen ensimmäisessä konsertissaan. Kriitikot panivat merkille hänen liikkeidensä elastisuuden ja voiman ja kuinka orkesteri oli jatkuvasti hänen hallinnassaan. Kapellimestari Bezrodnylle olivat ominaisia hänen johtamistapaansa liittyvät runolliset, filosofiset ja improvisatoriset elementit sekä "henki", joka liittyi hänen musiikilliseen fraseeraukseensa. Usein hän puhuikin tarpeesta löytää jonkin sävellyksen polttopisteet. Hän etsi säveltäjän ja esittäjän sekä esittäjän ja kuuntelijan  välistä yhteyttä. Hän aisti erittäin herkästi sinfoniseen tuotantoon sisältyvän draaman, jota usein inspiroi hänen suuri kiinnostuksensa elokuvaukseen. Yksi Bezrodnyn kaikkein rakkaimmista musiikin ulkopuolisista kunnianosoituksista oli palkinto, jonka hän sai Etelä-Amerikkaa käsittelevästä elokuvastaan, joka esitettiin Neuvostoliitossa amatöörielokuvaajille järjestetyssä kilpailussa.

 

Vuosina 1976–1981 hän toimi Moskovan akateemisen kamariorkesterin pääkapellimestarina. Vuosina 1986–1990 hän toimi Suomessa Turun kaupunginorkesterin pääkapellimestarina. Vierailevana kapellimestarina hän esiintyi myös monissa muissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

 

Hän oli ulkomailla myös haluttu mestariluokkien opettaja ja tuomaristojen jäsen. Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassa hän piti useita mestariluokkia ja toimi monien tunnettujen kansainvälisten viulukilpailuiden tuomarina, kuten Tshaikovski-, Sibelius-, Bach-, Wieniawski-, Spohr- ja Huml- ym. kilpailut.

 

Moskovan konservatorion virkansa lisäksi Bezrodny toimi viulumusiikin professorina Sibelius-Akatemissa Helsingissä vuosina 1990–1997. Arvostettuna pedagogina hän jatkoi ja kehitti edelleen erään 1900-luvun kaikkein suurimman viulukoulun, Abram Yampolskyn koulukunnan perinteitä. Hän juurrutti oppilaisiinsa ymmärryksen lukuisista eri tyyleistä, hyvän maun, taiteellisen herkkyyden ja teknisen taituruuden. Bezrodnyn opetukselle oli ominaista luovien prosessien aktiivinen omaksuminen ja oppilaiden tasapainoinen kehittyminen niin taiteilijoina kuin ihmisinäkin. Luokkaan tullessaan hänellä ei koskaan ollut viulua mukanaan. Hän selitti tätä seuraavalla tavalla: "Jos haluan havainnollistaa jotakin oppitunneillani, en koskaan käytä siihen soittamista. Oppilas ei saa kuulla minun soittavan nuottiakaan. Tämä saattaa olla pidempi tie, mutta sen kautta oppilaat välttyvät matkimisen vaaroilta ja se kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Päätehtäväni on kehittää oppilaan taiteellisia näkemyksiä hänen iästään tai ammatillisesta tasostaan riippumatta." Tämän seurauksena kaikki hänen oppilaansa ovat säilyttäneet oman taiteellisen identiteettinsä.

 

Valitettavasti Bezrodny teki vain vähän äänityksiä, koska hän ei pitänyt äänitysprosessiin liittyvästä luonnottomuudesta. Hänen mielestään taiteilijan täytyi "täyttää musiikilla hänen ja yleisön välille jäävä ilmatila" ja äänittäminen oli hänen mielestään pelkkää "äänten mekaanista jäljentämistä".

 

Äänitysten sijaan Bezrodny jätti jälkeensä perinnön, joka koostuu häntä lähellä olleista ihmisistä. Vaimo ja kollega Mari Tampere-Bezrodny jatkaa opettamista ja soittamista Bezrodny-tradition edustajana ja tytär Anna-Liisa Bezrodny on lupaava nuori solisti, joka on jo voittanut lukuisia kansainvälisiä viulukilpailuja ja esiintyy jatkuvasti omin konsertein ja solistina.

 

Vaikka Bezrodny aina silloin tällöin kritisoikin 1900-luvun lopun musiikissa vallalla olleita trendejä, hän kaiken aikaa säilytti toivonsa sen suhteen, että jonakin päivänä ihmiskunta tulee ymmärtämään musiikin henkisen arvon:

 

"Nykyään on olemassa vain harvoja sellaisia esiintyjiä, jotka rehellisesti toteuttavat taiteellista tehtäväänsä ja käyttävät viulua sielun laulavana ja puhuvana instrumenttina. Musiikissa ei juurikaan ole merkkejä aidosta elämästä, ja siihen sisältyy todella vähän innoitusta ja mielikuvitusta. Vain harvoin esiintyjät kykenevät instrumenteillaan uusiin tyylillisiin suuntauksiin ja uusiin ilmaisukeinoihin. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että suurimman osan viululle sävelletyistä mestariteoksista loivat säveltäjät, jotka seurasivat oman aikansa soittotyylejä ja oman aikansa kuuluisien mestareiden taiteellista yksilöllisyyttä ja heidän viuluun liittyviä uusia käsityksiään. Menneisyydestä opitut asiat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta. Toivokaamme, että tulevaisuus tuo mukanaan oikeansuuntaisia muutoksia."