Tässä lähinnä poliittisen historian alaan kuuluvassa tietokirjassa keskitytään valtiollisen vallan käyttöön itsenäisyytemme alkuvaiheilta aina 1960-luvulle saakka. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto tokaisi kerran, ettei hän sietänyt konsensusveneen keikuttelijoita. Ennen kuin vene saatiin soutukuntoon, maamme oli kulkenut pitkän matkan itsenäistymisestä kolmekymmentäluvun poliittiseen kuohuntaan ja sota-ajan kautta epävakaisiin oloihin. Suomessa valta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Mitä se tarkoitti Lapuan liikkeen aikoina tai sotien jälkeisinä niin kutsuttuina vaaran vuosina? Ylimpien valtioelinten vallan keikuttajia olivat nationalistit ja kommunistit sekä maan alla että päällä. Ääriaatteiden vastapainona maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyö 1930-luvun loppupuolella nosti parlamentarismin kunniaan.
Kirjaan sisältyy myös näkijöiden ja tekijöiden tarina, siinä kuvataan kahden ihmisen yhteiskunnallista toimintaa tasavallan alkuvuosikymmeninä. Vanhempi heistä, Reino Ala-Kulju, ihannoi heimoaatetta ja seurasi Lapuan liikkeen askeleita, nuorempi, Eino Laakso, kommunistien äärilaitaa. Kummankin toiminta on ollut yhteiskunnallisesti merkittävää ja paljolti myös historian unohtamaa.
Kouluneuvos, kansanedustaja Reino Ala-Kuljulle (25.4.1898-5.8.1983) itsenäisyys ja Suomen rajat eivät nuorena miehenä riittäneet. Hän liittyi Akateemiseen Karjala-Seuraan ja haaveili Suur-Suomesta, johon kuuluisivat Viena ja Aunus. Äärinationalistinen ideologia veti Ala-Kuljua puoleensa. Hänestä tuli kansanedustaja ja Isänmaallisen kansanliikkeen pääsihteeri. Vuosikymmenen puolivälissä hän oli innolla mukana perustamassa puolueen nuorisojärjestöä, jota kutsuttiin heidän asujensa perusteella "Sinimustiksi". Sotien jälkeen Etelä-Pohjanmaan miehellä oli toinen mieli. Hänestä kasvoi moniarvoisen demokratian tukipilari sekä Arkadianmäellä että kotimaakunnassaan.
Eino Laakso (30.10.1907-17.6.1981) oli Espanjan sisällissodan kuuluisuus ja jatkosodan etsityin suomalaisdesantti. Virallinen Suomi oli liittänyt häneen jo ennen Espanjaan lähtöä antisankarin leiman. Etsivä Keskuspoliisi oli saanut selville, että Laakso oli Suomessa kielletyn kommunistipuolueen jäsen. Sotien ajan Laakso vietti mielenkiintoisissa osoitteissa: Hämeenkyrön ja Tampereen takametsät, Köyliön turvasäilö, Itä-Karjala ja Moskovan esikaupunkialue sekä jälleen Tampereen seutu. Välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen Laakso palveli punaista Valpoa ja äärivasemmiston lehdistöä.
Siinä missä Reino Ala-Kulju nuoruuden päivinä haki kansallisaatteelleen lisävoimaa Italiasta ja Saksasta Eino Laakso imi kommunistista ideologiaa kritiikittömästi Moskovan Lenin-koulussa. Ala-Kulju ja Laakso edustivat johdonmukaisesti ääriaatteita maailmansotien välissä. Neuvostoliitto ja sen kommunistipuolueen johdolla toteutettava sosialismi olivat Eino Laakson ajattelun keskiössä. Aatteestaan, sen jyrkimmästä siivestä, Laakso ei luopunut sotien jälkeenkään ei edes Tshekkoslovakian miehityksen päivinä. Hän oli oppinut toimimaan taustavaikuttajana - kiitos eletyn elämän. Toisen tasavallan alkumetreillä Ala-Kulju muuttui pakostakin, sillä häneltä välirauhansopimus vei puolueen. Hänen uusi valintansa oli kokoomuspuolue. Sen rivikansanedustajasta kehkeytyi Etelä-Pohjanmaan maakuntapatriootti.
Tietokirjan lopussa pohditaan kysymystä, ovatko edellisen vuosisadan ääriaatteet nykyisen uusnationalismin juuria.
