1. Libros
  2. Historia
  3. Nankymaton Venaja: kirjoituksia Pietarista (in finnish).

Nankymaton Venaja: kirjoituksia Pietarista (in finnish).

Nankymaton Venaja: kirjoituksia Pietarista (in finnish).
Idioma
Año de publicación
Páginas
229
ISBN
978-951-44-5550-6
 
Producto no disponible
Notificar cuando disponible Agregar a los favoritos
Pietari on tunnetusti Venäjän ikuinen toinen, Moskovan läntinen varjo. Pietari Suuri rakennutti siitä itselleen keinotekoisen paratiisin. Hän varasti Moskovalta - Kolmannelta Roomalta - apostoli Pietarin avaimineen. Kaupungin ankkurivaakuna on lähes kopio Vatikaanin avainvaakunasta. Näin hän teki kaupungista vielä yhden uuden Rooman, hallinnollisen keskuksen, kun taas Moskova sai pitää Bysantin hengellisen perinnön. Korostettu tekeminen, maallinen dynaamisuus, oli hallintokaupunki Pietarin elämälle ominaista jo varhain, kun Moskovaa riivasi hengellinen maleksiminen. Pushkinille Pietarin kaupunki oli pienen ihmisen ja monumenttihallitsijan myrskyinen konflikti, Gogolille pikkuvirkamiesten kuhiseva hornankattila, Dostojevskille yksilön psykologian rauhaton koetin. Kaupungista tuli ikkuna Eurooppaan, venäläinen periferinen keskus, vieraiden vaikutteiden omaksumisen ja kääntämisen paikka. Sille ominaista on toiseus suhteessa Moskovaan ja muuhun Venäjään. Jo pietarilaisten rocklevyjen teksti "ei myytäväksi Moskovassa" on paljonpuhuva. Ja tekemisen maku tuntuu Pietarissa tänäänkin, mistä kielii myös venäläisen populaarikulttuurin aktivistin Mikko Keinosen toimittama kirja Näkymätön Venäjä: kirjoituksia Pietarista. Pietarin toiseutta leimaa venäläisen kulttuurin ikiaikainen vastakkainasettelu. Jos Moskova on äiti Venäjän feminiininen keskus, on Pietari väistämättä sen maskuliininen periferia. Moskova saattaa olla kateellinen Pietarin juhlakoristelusta, mutta pietarilaisille se on melko yhdentekevää, sillä he näkevät pintaremontin läpi. Jos Moskova on itää, on Pietari länttä, vaikka matka Vladivostokiin on molemmista melkein sama. Jos Moskovan katukuvaankin heijastuva projekti on pystysuuntainen, hierarkkinen, pysyy Pietari horisontaalisena, sallivampana ja laajakatseisempana. Jos Moskovassa on kulttuurin mainstream ja kaanon, on Pietarissa perinteisesti vallitsevana pikemminkin vaihtoehtoisuus, underground. Leningradin 1960-80-lukujen undergroundista väitteli Helsingin yliopistossa hiljattain pietarilaistutkija Stanislav Savitski teoksellaan Andegraund. Se kirjoitetaan pietarilaisittain äänneasussaan, koska Moskovassa on käytössä kirjoitusasuinen underground. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa tästä varjotodellisuudesta huomattavasti arkisemmin ja populaarimmin. Näillä teoksilla on kuitenkin yhtymäkohtansa. Savitskin mukaan Leningradissa syntyi alakulttuurinen pienten vaihtoehtoisten ryhmien verkosto ja satunnainen kotoisa yhteisö, joka jatkoi vuosisadan alun modernismin ja avantgarden traditiota. Hän kyseenalaistaa mm. epävirallisen ja virallisen kulttuurin ylittämättömän ristiriidan sekä rautaesiripun aiheuttaman täydellisen eristäytyneisyyden. Näkymätön Venäjä sivuaa konkreettisesti tämän aiemmin maanalaisen kulttuurin rippeitä, jotka ovat vähitellen maan pinnalle noustuaan kalvenneet, mutta nostaa esiin myös aivan uusia kansalaisyhteiskunnan kysymyksiä ja jälkineuvostolaisen arkielämän eksoottisia erikoisuuksia. Tätä eksotiikkaa luotaamassa on ollut joukko tamperelaisia tiedotusopin opiskelijoita. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa siitä Pietarista, jota valtavirran media ei huomaa. Paradoksaalista on kuitenkin, että suuri osa jutuista on jo aiemmin julkaistu median valtavirrassa. Toiseuden leimaaman kaupungin sisällä on kuitenkin oma toiseutensa, jota kirja ainakin aiheidensa puolesta käsittelee. Tietoa löytyy ympäristöliikkeistä, ympäristökasvatuksesta, iäkkäiden jäsentensä myötä kuihtuvan kommunistisen puolueen nykytoiminnasta, inkeriläisistä, ylioppilaslehdestä, armeijapakoilusta, kommunalka-elämästä, nykytaiteesta, -elokuvasta ja -rockista. Aiheiden paljous hengästyttää. Ne ovat silti erityisen kiinnostavia juuri Pietarin osalta, sillä ne liittyvät paljossa niihin nyky-Venäjälle viimeisen viidentoista vuoden aikana tulvineisiin vaikutteisiin, joita on omaksuttu ja pyritty ottamaan haltuun venäläisittäin. Näkymätön Venäjä lupaa paljon, mutta syvempi perehtyneisyys käsiteltäviin aiheisiin olisi ollut toivottavaa. Esiin nostetut kysymykset eivät löydä kontekstiaan. Opiskelijoiden kirjoittamat taiteilijoiden arkea käsittelevät jutut synnyttävät paikoin jännittävän efektin, koska niistä kuultaa läpi Pietarin kaupungin kulttuurielämän tekemä tuore vaikutus. Mutta edes jonkinasteinen tradition tunteminen olisi tässäkin tarpeen, jotta lukija voisi havaitsemisen ohella yrittää myös ymmärtää nyky-Pietarin nuoria älykköjä ja kulttuurivaikuttajia. Nykytaiteen ilmiöitä käsittelevät jutut ovat kuitenkin teoksen parasta antia, sillä ne muodostavat muita kattavamman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Näillä aloilla Leningradin-Pietarin omaleimaisuus ja avantgardistisuus onkin ollut näkyvää viime vuosikymmeninä. Pushkinskaja 10: n vaihtoehtoisen kulttuurin legendaarinen yhteisö on tästä hyvä osoitus, samoin poikkitaiteellinen Mitkat-ryhmä, mutta ehkä parhaiten se näkyy pietarilaisessa rockissa, hämmästyttävän vilkkaassa ja demokraattisessa klubielämässä, jolla on vankka paikallistraditio. Neuvostorockin suuret nimet Akvarium, DDT ja Nautilus Pompilius ovat kaikki tehneet musiikkiaan leimallisen pietarilaisiin teksteihin, jotka viittaavat vahvasti vuosisadan alun modernismin traditioon. Uudemmista yhtyeistä tätä linjaa jatkaa mm. Deadushki, jonka sanoittaja Kirill Aleksejev on hyvin tietoinen pietarilaisuudestaan. Deadushkin varsinaiset tekijät Aleksei Rahov ja Viktor Sologub, kuten myös DDT: n Juri Sevtshuk, ovat Näkymättömässä Venäjässä lähikuvassa. Aiheiden paljous johtaa väistämättä hajanaisuuteen, ja reportaasit jäävät usein valitettavan pintapuolisiksi. Mutta tämä ei ole niin suuri synti kuin toimituksellinen huolimattomuus ja etenkin useiden kirjaan valittujen juttujen päällekkäisyys. Saamme lukea eri jutuista, että vihreän liikkeen aktiivi Aleksandr Fjodorov pelkää ja että häneltä odotetaan skandaalijuttua. Kolmessa jutussa raportoidaan aktivistiksi ryhtyneen ydinvoimalan työntekijän Sergei Haritonovin kohtalosta, taiteilija Jelena Klotshko edustaa pietarilaista nykytaidetta toistuvasti, ja elokuvaohjaaja Aleksandr Bashirovin tapaamme kolmessa artikkelissa. Yksi pintapuolinen juttu olisi sekin parempi kuin kolme pintapuolista juttua samasta aiheesta, mutta paras vaihtoehto olisi ollut yhdistää juttuaihioita perusteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. Tästäkin huolimatta Näkymätön Venäjä on Pietarin juhlavuoden juhlakirjojen joukossa pirteä ja kaivattu suomalainen repliikki keskusteluun Pietarin nykykulttuurista.
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden tutkija Helsingin yliopistossa.
Pietari on tunnetusti Venäjän ikuinen toinen, Moskovan läntinen varjo. Pietari Suuri rakennutti siitä itselleen keinotekoisen paratiisin. Hän varasti Moskovalta - Kolmannelta Roomalta - apostoli Pietarin avaimineen. Kaupungin ankkurivaakuna on lähes kopio Vatikaanin avainvaakunasta. Näin hän teki kaupungista vielä yhden uuden Rooman, hallinnollisen keskuksen, kun taas Moskova sai pitää Bysantin hengellisen perinnön. Korostettu tekeminen, maallinen dynaamisuus, oli hallintokaupunki Pietarin elämälle ominaista jo varhain, kun Moskovaa riivasi hengellinen maleksiminen. Puškinille Pietarin kaupunki oli pienen ihmisen ja monumenttihallitsijan myrskyinen konflikti, Gogolille pikkuvirkamiesten kuhiseva hornankattila, Dostojevskille yksilön psykologian rauhaton koetin. Kaupungista tuli ikkuna Eurooppaan, venäläinen periferinen keskus, vieraiden vaikutteiden omaksumisen ja kääntämisen paikka. Sille ominaista on toiseus suhteessa Moskovaan ja muuhun Venäjään. Jo pietarilaisten rocklevyjen teksti "ei myytäväksi Moskovassa" on paljonpuhuva. Ja tekemisen maku tuntuu Pietarissa tänäänkin, mistä kielii myös venäläisen populaarikulttuurin aktivistin Mikko Keinosen toimittama kirja Näkymätön Venäjä: kirjoituksia Pietarista. Pietarin toiseutta leimaa venäläisen kulttuurin ikiaikainen vastakkainasettelu. Jos Moskova on äiti Venäjän feminiininen keskus, on Pietari väistämättä sen maskuliininen periferia. Moskova saattaa olla kateellinen Pietarin juhlakoristelusta, mutta pietarilaisille se on melko yhdentekevää, sillä he näkevät pintaremontin läpi. Jos Moskova on itää, on Pietari länttä, vaikka matka Vladivostokiin on molemmista melkein sama. Jos Moskovan katukuvaankin heijastuva projekti on pystysuuntainen, hierarkkinen, pysyy Pietari horisontaalisena, sallivampana ja laajakatseisempana. Jos Moskovassa on kulttuurin mainstream ja kaanon, on Pietarissa perinteisesti vallitsevana pikemminkin vaihtoehtoisuus, underground. Leningradin 1960-80-lukujen undergroundista väitteli Helsingin yliopistossa hiljattain pietarilaistutkija Stanislav Savitski teoksellaan Andegraund. Se kirjoitetaan pietarilaisittain äänneasussaan, koska Moskovassa on käytössä kirjoitusasuinen underground. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa tästä varjotodellisuudesta huomattavasti arkisemmin ja populaarimmin. Näillä teoksilla on kuitenkin yhtymäkohtansa. Savitskin mukaan Leningradissa syntyi alakulttuurinen pienten vaihtoehtoisten ryhmien verkosto ja satunnainen kotoisa yhteisö, joka jatkoi vuosisadan alun modernismin ja avantgarden traditiota. Hän kyseenalaistaa mm. epävirallisen ja virallisen kulttuurin ylittämättömän ristiriidan sekä rautaesiripun aiheuttaman täydellisen eristäytyneisyyden. Näkymätön Venäjä sivuaa konkreettisesti tämän aiemmin maanalaisen kulttuurin rippeitä, jotka ovat vähitellen maan pinnalle noustuaan kalvenneet, mutta nostaa esiin myös aivan uusia kansalaisyhteiskunnan kysymyksiä ja jälkineuvostolaisen arkielämän eksoottisia erikoisuuksia. Tätä eksotiikkaa luotaamassa on ollut joukko tamperelaisia tiedotusopin opiskelijoita. Näkymätön Venäjä lupaa kertoa siitä Pietarista, jota valtavirran media ei huomaa. Paradoksaalista on kuitenkin, että suuri osa jutuista on jo aiemmin julkaistu median valtavirrassa. Toiseuden leimaaman kaupungin sisällä on kuitenkin oma toiseutensa, jota kirja ainakin aiheidensa puolesta käsittelee. Tietoa löytyy ympäristöliikkeistä, ympäristökasvatuksesta, iäkkäiden jäsentensä myötä kuihtuvan kommunistisen puolueen nykytoiminnasta, inkeriläisistä, ylioppilaslehdestä, armeijapakoilusta, kommunalka-elämästä, nykytaiteesta, -elokuvasta ja -rockista. Aiheiden paljous hengästyttää. Ne ovat silti erityisen kiinnostavia juuri Pietarin osalta, sillä ne liittyvät paljossa niihin nyky-Venäjälle viimeisen viidentoista vuoden aikana tulvineisiin vaikutteisiin, joita on omaksuttu ja pyritty ottamaan haltuun venäläisittäin. Näkymätön Venäjä lupaa paljon, mutta syvempi perehtyneisyys käsiteltäviin aiheisiin olisi ollut toivottavaa. Esiin nostetut kysymykset eivät löydä kontekstiaan. Opiskelijoiden kirjoittamat taiteilijoiden arkea käsittelevät jutut synnyttävät paikoin jännittävän efektin, koska niistä kuultaa läpi Pietarin kaupungin kulttuurielämän tekemä tuore vaikutus. Mutta edes jonkinasteinen tradition tunteminen olisi tässäkin tarpeen, jotta lukija voisi havaitsemisen ohella yrittää myös ymmärtää nyky-Pietarin nuoria älykköjä ja kulttuurivaikuttajia. Nykytaiteen ilmiöitä käsittelevät jutut ovat kuitenkin teoksen parasta antia, sillä ne muodostavat muita kattavamman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Näillä aloilla Leningradin-Pietarin omaleimaisuus ja avantgardistisuus onkin ollut näkyvää viime vuosikymmeninä. Puškinskaja 10: n vaihtoehtoisen kulttuurin legendaarinen yhteisö on tästä hyvä osoitus, samoin poikkitaiteellinen Mitkat-ryhmä, mutta ehkä parhaiten se näkyy pietarilaisessa rockissa, hämmästyttävän vilkkaassa ja demokraattisessa klubielämässä, jolla on vankka paikallistraditio. Neuvostorockin suuret nimet Akvarium, DDT ja Nautilus Pompilius ovat kaikki tehneet musiikkiaan leimallisen pietarilaisiin teksteihin, jotka viittaavat vahvasti vuosisadan alun modernismin traditioon. Uudemmista yhtyeistä tätä linjaa jatkaa mm. Deaduški, jonka sanoittaja Kirill Aleksejev on hyvin tietoinen pietarilaisuudestaan. Deaduškin varsinaiset tekijät Aleksei Rahov ja Viktor Sologub, kuten myös DDT: n Juri Sevtšuk, ovat Näkymättömässä Venäjässä lähikuvassa. Aiheiden paljous johtaa väistämättä hajanaisuuteen, ja reportaasit jäävät usein valitettavan pintapuolisiksi. Mutta tämä ei ole niin suuri synti kuin toimituksellinen huolimattomuus ja etenkin useiden kirjaan valittujen juttujen päällekkäisyys. Saamme lukea eri jutuista, että vihreän liikkeen aktiivi Aleksandr Fjodorov pelkää ja että häneltä odotetaan skandaalijuttua. Kolmessa jutussa raportoidaan aktivistiksi ryhtyneen ydinvoimalan työntekijän Sergei Haritonovin kohtalosta, taiteilija Jelena Klotško edustaa pietarilaista nykytaidetta toistuvasti, ja elokuvaohjaaja Aleksandr Baširovin tapaamme kolmessa artikkelissa. Yksi pintapuolinen juttu olisi sekin parempi kuin kolme pintapuolista juttua samasta aiheesta, mutta paras vaihtoehto olisi ollut yhdistää juttuaihioita perusteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. Tästäkin huolimatta Näkymätön Venäjä on Pietarin juhlavuoden juhlakirjojen joukossa pirteä ja kaivattu suomalainen repliikki keskusteluun Pietarin nykykulttuurista.
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden tutkija Helsingin yliopistossa.
Pietari on tunnetusti Venä jä n ikuinen toinen, Moskovan lä ntinen varjo. Pietari Suuri rakennutti siitä itselleen keinotekoisen paratiisin. Hä n varasti Moskovalta - Kolmannelta Roomalta - apostoli Pietarin avaimineen. Kaupungin ankkurivaakuna on lä hes kopio Vatikaanin avainvaakunasta. Nä in hä n teki kaupungista vielä yhden uuden Rooman, hallinnollisen keskuksen, kun taas Moskova sai pitää Bysantin hengellisen perinnö n. Korostettu tekeminen, maallinen dynaamisuus, oli hallintokaupunki Pietarin elä mä lle ominaista jo varhain, kun Moskovaa riivasi hengellinen maleksiminen. Pushkinille Pietarin kaupunki oli pienen ihmisen ja monumenttihallitsijan myrskyinen konflikti, Gogolille pikkuvirkamiesten kuhiseva hornankattila, Dostojevskille yksilö n psykologian rauhaton koetin. Kaupungista tuli ikkuna Eurooppaan, venä lä inen periferinen keskus, vieraiden vaikutteiden omaksumisen ja kää ntä misen paikka. Sille ominaista on toiseus suhteessa Moskovaan ja muuhun Venä jää n. Jo pietarilaisten rocklevyjen teksti "ei myytä vä ksi Moskovassa" on paljonpuhuva. Ja tekemisen maku tuntuu Pietarissa tä nää nkin, mistä kielii myö s venä lä isen populaarikulttuurin aktivistin Mikko Keinosen toimittama kirja Nä kymä tö n Venä jä: kirjoituksia Pietarista. Pietarin toiseutta leimaa venä lä isen kulttuurin ikiaikainen vastakkainasettelu. Jos Moskova on ä iti Venä jä n feminiininen keskus, on Pietari vä istä mä ttä sen maskuliininen periferia. Moskova saattaa olla kateellinen Pietarin juhlakoristelusta, mutta pietarilaisille se on melko yhdentekevää, sillä he nä kevä t pintaremontin lä pi. Jos Moskova on itää, on Pietari lä nttä, vaikka matka Vladivostokiin on molemmista melkein sama. Jos Moskovan katukuvaankin heijastuva projekti on pystysuuntainen, hierarkkinen, pysyy Pietari horisontaalisena, sallivampana ja laajakatseisempana. Jos Moskovassa on kulttuurin mainstream ja kaanon, on Pietarissa perinteisesti vallitsevana pikemminkin vaihtoehtoisuus, underground. Leningradin 1960-80-lukujen undergroundista vä itteli Helsingin yliopistossa hiljattain pietarilaistutkija Stanislav Savitski teoksellaan Andegraund. Se kirjoitetaan pietarilaisittain ää nneasussaan, koska Moskovassa on kä ytö ssä kirjoitusasuinen underground. Nä kymä tö n Venä jä lupaa kertoa tä stä varjotodellisuudesta huomattavasti arkisemmin ja populaarimmin. Nä illä teoksilla on kuitenkin yhtymä kohtansa. Savitskin mukaan Leningradissa syntyi alakulttuurinen pienten vaihtoehtoisten ryhmien verkosto ja satunnainen kotoisa yhteisö, joka jatkoi vuosisadan alun modernismin ja avantgarden traditiota. Hä n kyseenalaistaa mm. epä virallisen ja virallisen kulttuurin ylittä mä ttö mä n ristiriidan sekä rautaesiripun aiheuttaman tä ydellisen eristä ytyneisyyden. Nä kymä tö n Venä jä sivuaa konkreettisesti tä mä n aiemmin maanalaisen kulttuurin rippeitä, jotka ovat vä hitellen maan pinnalle noustuaan kalvenneet, mutta nostaa esiin myö s aivan uusia kansalaisyhteiskunnan kysymyksiä ja jä lkineuvostolaisen arkielä mä n eksoottisia erikoisuuksia. Tä tä eksotiikkaa luotaamassa on ollut joukko tamperelaisia tiedotusopin opiskelijoita. Nä kymä tö n Venä jä lupaa kertoa siitä Pietarista, jota valtavirran media ei huomaa. Paradoksaalista on kuitenkin, että suuri osa jutuista on jo aiemmin julkaistu median valtavirrassa. Toiseuden leimaaman kaupungin sisä llä on kuitenkin oma toiseutensa, jota kirja ainakin aiheidensa puolesta kä sittelee. Tietoa lö ytyy ympä ristö liikkeistä, ympä ristö kasvatuksesta, iä kkä iden jä sentensä myö tä kuihtuvan kommunistisen puolueen nykytoiminnasta, inkerilä isistä, ylioppilaslehdestä, armeijapakoilusta, kommunalka-elä mä stä, nykytaiteesta, -elokuvasta ja -rockista. Aiheiden paljous hengä styttää. Ne ovat silti erityisen kiinnostavia juuri Pietarin osalta, sillä ne liittyvä t paljossa niihin nyky-Venä jä lle viimeisen viidentoista vuoden aikana tulvineisiin vaikutteisiin, joita on omaksuttu ja pyritty ottamaan haltuun venä lä isittä in. Nä kymä tö n Venä jä lupaa paljon, mutta syvempi perehtyneisyys kä siteltä viin aiheisiin olisi ollut toivottavaa. Esiin nostetut kysymykset eivä t lö ydä kontekstiaan. Opiskelijoiden kirjoittamat taiteilijoiden arkea kä sittelevä t jutut synnyttä vä t paikoin jä nnittä vä n efektin, koska niistä kuultaa lä pi Pietarin kaupungin kulttuurielä mä n tekemä tuore vaikutus. Mutta edes jonkinasteinen tradition tunteminen olisi tä ssä kin tarpeen, jotta lukija voisi havaitsemisen ohella yrittää myö s ymmä rtää nyky-Pietarin nuoria ä lykkö jä ja kulttuurivaikuttajia. Nykytaiteen ilmiö itä käsittelevät jutut ovat kuitenkin teoksen parasta antia, sillä ne muodostavat muita kattavamman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Näillä aloilla Leningradin-Pietarin omaleimaisuus ja avantgardistisuus onkin ollut näkyvää viime vuosikymmeninä. Pushkinskaja 10: n vaihtoehtoisen kulttuurin legendaarinen yhteisö on tästä hyvä osoitus, samoin poikkitaiteellinen Mitkat-ryhmä, mutta ehkä parhaiten se näkyy pietarilaisessa rockissa, hämmästyttävän vilkkaassa ja demokraattisessa klubielämässä, jolla on vankka paikallistraditio. Neuvostorockin suuret nimet Akvarium, DDT ja Nautilus Pompilius ovat kaikki tehneet musiikkiaan leimallisen pietarilaisiin teksteihin, jotka viittaavat vahvasti vuosisadan alun modernismin traditioon. Uudemmista yhtyeistä tätä linjaa jatkaa mm. Deadushki, jonka sanoittaja Kirill Aleksejev on hyvin tietoinen pietarilaisuudestaan. Deadushkin varsinaiset tekijät Aleksei Rahov ja Viktor Sologub, kuten myö s DDT: n Juri Sevtshuk, ovat Näkymättö mässä Venäjässä lähikuvassa. Aiheiden paljous johtaa väistämättä hajanaisuuteen, ja reportaasit jäävät usein valitettavan pintapuolisiksi. Mutta tämä ei ole niin suuri synti kuin toimituksellinen huolimattomuus ja etenkin useiden kirjaan valittujen juttujen päällekkäisyys. Saamme lukea eri jutuista, että vihreän liikkeen aktiivi Aleksandr Fjodorov pelkää ja että häneltä odotetaan skandaalijuttua. Kolmessa jutussa raportoidaan aktivistiksi ryhtyneen ydinvoimalan työ ntekijän Sergei Haritonovin kohtalosta, taiteilija Jelena Klotshko edustaa pietarilaista nykytaidetta toistuvasti, ja elokuvaohjaaja Aleksandr Bashirovin tapaamme kolmessa artikkelissa. Yksi pintapuolinen juttu olisi sekin parempi kuin kolme pintapuolista juttua samasta aiheesta, mutta paras vaihtoehto olisi ollut yhdistää juttuaihioita perusteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. Tästäkin huolimatta Näkymätö n Venäjä on Pietarin juhlavuoden juhlakirjojen joukossa pirteä ja kaivattu suomalainen repliikki keskusteluun Pietarin nykykulttuurista.
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden tutkija Helsingin yliopistossa.
Pietari on tunnetusti Venä jä n ikuinen toinen, Moskovan lä ntinen varjo. Pietari Suuri rakennutti siitä itselleen keinotekoisen paratiisin. Hä n varasti Moskovalta - Kolmannelta Roomalta - apostoli Pietarin avaimineen. Kaupungin ankkurivaakuna on lä hes kopio Vatikaanin avainvaakunasta. Nä in hä n teki kaupungista vielä yhden uuden Rooman, hallinnollisen keskuksen, kun taas Moskova sai pitää Bysantin hengellisen perinnö n. Korostettu tekeminen, maallinen dynaamisuus, oli hallintokaupunki Pietarin elä mä lle ominaista jo varhain, kun Moskovaa riivasi hengellinen maleksiminen. Pushkinille Pietarin kaupunki oli pienen ihmisen ja monumenttihallitsijan myrskyinen konflikti, Gogolille pikkuvirkamiesten kuhiseva hornankattila, Dostojevskille yksilö n psykologian rauhaton koetin. Kaupungista tuli ikkuna Eurooppaan, venä lä inen periferinen keskus, vieraiden vaikutteiden omaksumisen ja kää ntä misen paikka. Sille ominaista on toiseus suhteessa Moskovaan ja muuhun Venä jää n. Jo pietarilaisten rocklevyjen teksti "ei myytä vä ksi Moskovassa" on paljonpuhuva. Ja tekemisen maku tuntuu Pietarissa tä nää nkin, mistä kielii myö s venä lä isen populaarikulttuurin aktivistin Mikko Keinosen toimittama kirja Nä kymä tö n Venä jä: kirjoituksia Pietarista. Pietarin toiseutta leimaa venä lä isen kulttuurin ikiaikainen vastakkainasettelu. Jos Moskova on ä iti Venä jä n feminiininen keskus, on Pietari vä istä mä ttä sen maskuliininen periferia. Moskova saattaa olla kateellinen Pietarin juhlakoristelusta, mutta pietarilaisille se on melko yhdentekevää, sillä he nä kevä t pintaremontin lä pi. Jos Moskova on itää, on Pietari lä nttä, vaikka matka Vladivostokiin on molemmista melkein sama. Jos Moskovan katukuvaankin heijastuva projekti on pystysuuntainen, hierarkkinen, pysyy Pietari horisontaalisena, sallivampana ja laajakatseisempana. Jos Moskovassa on kulttuurin mainstream ja kaanon, on Pietarissa perinteisesti vallitsevana pikemminkin vaihtoehtoisuus, underground. Leningradin 1960-80-lukujen undergroundista vä itteli Helsingin yliopistossa hiljattain pietarilaistutkija Stanislav Savitski teoksellaan Andegraund. Se kirjoitetaan pietarilaisittain ää nneasussaan, koska Moskovassa on kä ytö ssä kirjoitusasuinen underground. Nä kymä tö n Venä jä lupaa kertoa tä stä varjotodellisuudesta huomattavasti arkisemmin ja populaarimmin. Nä illä teoksilla on kuitenkin yhtymä kohtansa. Savitskin mukaan Leningradissa syntyi alakulttuurinen pienten vaihtoehtoisten ryhmien verkosto ja satunnainen kotoisa yhteisö, joka jatkoi vuosisadan alun modernismin ja avantgarden traditiota. Hä n kyseenalaistaa mm. epä virallisen ja virallisen kulttuurin ylittä mä ttö mä n ristiriidan sekä rautaesiripun aiheuttaman tä ydellisen eristä ytyneisyyden. Nä kymä tö n Venä jä sivuaa konkreettisesti tä mä n aiemmin maanalaisen kulttuurin rippeitä, jotka ovat vä hitellen maan pinnalle noustuaan kalvenneet, mutta nostaa esiin myö s aivan uusia kansalaisyhteiskunnan kysymyksiä ja jä lkineuvostolaisen arkielä mä n eksoottisia erikoisuuksia. Tä tä eksotiikkaa luotaamassa on ollut joukko tamperelaisia tiedotusopin opiskelijoita. Nä kymä tö n Venä jä lupaa kertoa siitä Pietarista, jota valtavirran media ei huomaa. Paradoksaalista on kuitenkin, että suuri osa jutuista on jo aiemmin julkaistu median valtavirrassa. Toiseuden leimaaman kaupungin sisä llä on kuitenkin oma toiseutensa, jota kirja ainakin aiheidensa puolesta kä sittelee. Tietoa lö ytyy ympä ristö liikkeistä, ympä ristö kasvatuksesta, iä kkä iden jä sentensä myö tä kuihtuvan kommunistisen puolueen nykytoiminnasta, inkerilä isistä, ylioppilaslehdestä, armeijapakoilusta, kommunalka-elä mä stä, nykytaiteesta, -elokuvasta ja -rockista. Aiheiden paljous hengä styttää. Ne ovat silti erityisen kiinnostavia juuri Pietarin osalta, sillä ne liittyvä t paljossa niihin nyky-Venä jä lle viimeisen viidentoista vuoden aikana tulvineisiin vaikutteisiin, joita on omaksuttu ja pyritty ottamaan haltuun venä lä isittä in. Nä kymä tö n Venä jä lupaa paljon, mutta syvempi perehtyneisyys kä siteltä viin aiheisiin olisi ollut toivottavaa. Esiin nostetut kysymykset eivä t lö ydä kontekstiaan. Opiskelijoiden kirjoittamat taiteilijoiden arkea kä sittelevä t jutut synnyttä vä t paikoin jä nnittä vä n efektin, koska niistä kuultaa lä pi Pietarin kaupungin kulttuurielä mä n tekemä tuore vaikutus. Mutta edes jonkinasteinen tradition tunteminen olisi tä ssä kin tarpeen, jotta lukija voisi havaitsemisen ohella yrittää myö s ymmä rtää nyky-Pietarin nuoria ä lykkö jä ja kulttuurivaikuttajia. Nykytaiteen ilmiö itä käsittelevät jutut ovat kuitenkin teoksen parasta antia, sillä ne muodostavat muita kattavamman ja yhtenäisemmän kokonaisuuden. Näillä aloilla Leningradin-Pietarin omaleimaisuus ja avantgardistisuus onkin ollut näkyvää viime vuosikymmeninä. Pushkinskaja 10: n vaihtoehtoisen kulttuurin legendaarinen yhteisö on tästä hyvä osoitus, samoin poikkitaiteellinen Mitkat-ryhmä, mutta ehkä parhaiten se näkyy pietarilaisessa rockissa, hämmästyttävän vilkkaassa ja demokraattisessa klubielämässä, jolla on vankka paikallistraditio. Neuvostorockin suuret nimet Akvarium, DDT ja Nautilus Pompilius ovat kaikki tehneet musiikkiaan leimallisen pietarilaisiin teksteihin, jotka viittaavat vahvasti vuosisadan alun modernismin traditioon. Uudemmista yhtyeistä tätä linjaa jatkaa mm. Deadushki, jonka sanoittaja Kirill Aleksejev on hyvin tietoinen pietarilaisuudestaan. Deadushkin varsinaiset tekijät Aleksei Rahov ja Viktor Sologub, kuten myö s DDT: n Juri Sevtshuk, ovat Näkymättö mässä Venäjässä lähikuvassa. Aiheiden paljous johtaa väistämättä hajanaisuuteen, ja reportaasit jäävät usein valitettavan pintapuolisiksi. Mutta tämä ei ole niin suuri synti kuin toimituksellinen huolimattomuus ja etenkin useiden kirjaan valittujen juttujen päällekkäisyys. Saamme lukea eri jutuista, että vihreän liikkeen aktiivi Aleksandr Fjodorov pelkää ja että häneltä odotetaan skandaalijuttua. Kolmessa jutussa raportoidaan aktivistiksi ryhtyneen ydinvoimalan työ ntekijän Sergei Haritonovin kohtalosta, taiteilija Jelena Klotshko edustaa pietarilaista nykytaidetta toistuvasti, ja elokuvaohjaaja Aleksandr Bashirovin tapaamme kolmessa artikkelissa. Yksi pintapuolinen juttu olisi sekin parempi kuin kolme pintapuolista juttua samasta aiheesta, mutta paras vaihtoehto olisi ollut yhdistää juttuaihioita perusteellisemmiksi kokonaisuuksiksi. Tästäkin huolimatta Näkymätö n Venäjä on Pietarin juhlavuoden juhlakirjojen joukossa pirteä ja kaivattu suomalainen repliikki keskusteluun Pietarin nykykulttuurista.
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden tutkija Helsingin yliopistossa.
Categoría
EAN
9789514455506
Clasificación de la biblioteca BIC:
HB
Alternative ISBN
951-44-5550-9
Productos similares
  • Año de publicación: 2024
    Encuadernación en rústica
    55.00 €
    50.00 € sin IVA
  • Antonova Valentina Evgenevna
    Año de publicación: 2023
    Encuadernación en rústica
    36.00 €
    32.73 € sin IVA
  • Virtanen Tuuli
    Año de publicación: 2023
    Espiral
    32.00 €
    29.09 € sin IVA
  • Skvortsova Galina Leonidovna
    Año de publicación: 2023
    Encuadernación en rústica
    25.00 €
    22.73 € sin IVA
  • Bashlakova O. N.
    Año de publicación: 2023
    Encuadernación en rústica
    20.00 €
    18.18 € sin IVA
  • Antonova Valentina Evgenevna
    Año de publicación: 2022
    Encuadernación en rústica
    36.00 €
    32.73 € sin IVA
  • Año de publicación: 2022
    Encuadernación en rústica
    32.00 €
    29.09 € sin IVA
  • Niemensivu Helena
    Año de publicación: 2021
    Tapa dura
    31.00 €
    28.18 € sin IVA
  • Jegorenkov Marja
    Año de publicación: 2021
    Encuadernación en rústica
    72.00 €
    65.45 € sin IVA
  • Alestalo Marjatta
    Año de publicación: 2021
    Encuadernación en rústica
    72.00 €
    65.45 € sin IVA