"Huoranpenikka solet, tulet olehman
ja sinusta ei koskhan tule muuta!"
HUORANPENIKKA-romaani vie lukijat 1980-luvun Lappiin. Fiktiivinen kasvutarina kertoo lapsen näkökulmasta, kuinka vaikeaa on kasvaa ehjäksi rikkinäisessä ympäristössä. Huonon osan saanut joutuu kamppailemaan myös yhteiskunnallisesta hyväksynnästä ja osallisuudesta.
LAPSEN SILMIN kohdataan todellisuus, jossa luodaan ylisukupolvisuuden arpia. Lapsen ja isän välinen matka, jossa aikuisen tulisi rakastaa ja suojella lasta eniten maailmassa, mutta sen sijalla onkin vain silmittömästi vihaa. Tarinassa elää vahvasti lapsen asema, jossa pieni ihminen haluaa olla muuta kuin peilikuva vaikeasta perheestä.
Kirjan arkinen puhekieli elää paikallisena meän murteena.
Käsikirjoituksen lukenut Jari-Pekka Teurajärvi arvioi:
"Olen elänyt lapsuuteni kirjassa kuvatuissa maisemissa samalla aikakaudella, joten minun oli erityisen helppo päästä sisään kirjan maisemaan. Kirjan henkilöiden murre on äidinkieleni, joten kirja oli mulle helppoa ja mieluisaa luettavaa.
Millaista oli lapsena elää mielisairaan juopon vallan armoilla?.
Omille lapsille olen sanonut, että äiti ja isä ovat tässä maailmassa niitä, jotka toivovat lapsistaan tulevan itseään parempia. Kirjan tarinassa oli toisin.
Kirjan tarina on melko raskastakin luettavaa. Ainakin heille, jotka ovat eläneet turvallisessa ympäristössä. Tarina palautti mieleeni myös koulumaailman raadollisuuden ja kiusaamisen.
Tarina sai minut kokemaan tunteita, vihaa ja empatiaa.
Pystyn helposti kuvittelemaan, että tuon ajan kotikylässäni oli useita kirjan henkilön tarinan jakavia lapsia. Heille kaikille oli yhteistä, että tuolta oli mahdollista päästä jonain päivänä pois, mikäli selvisi lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta. Kukaan heistä ei varmasti selvinnyt ilman arpia ja traumoja, vaikka olisi päässyt aloittamaan uuden elämän muualla."
