Anna Pulkkis's study examines the ways in which Jean Sibelius's (1865-1957) solo songs depart from monotonality. The definition of monotonality in Pulkkis's study rests on Schenkerian theory and includes a monotonal composition featuring a single main key that governs both the beginning and end of the composition, as well as the structure of a monotonal composition based on a prolongation of the tonic of the main key. Monotonality was the ruling principle in tonal music of the common-practice era, but in the 19th century, composers began conceiving structures where the alternation or tension between two or more keys, or harmonic centers, played a structural role. This study views Sibelius as part of this expression of the Late-Romantic tradition.
Of Sibelius's 81 surviving opus-numbered solo songs, 21 depart from monotonality; these songs form the repertoire of this study. The structures of Sibelius's non-monotonal songs feature different types of non-monotonal harmonic organization: tonal pairing (two harmonic centers alternate or compete), directional tonality (one harmonic center governs the beginning, and another, the end), and wandering/episodic tonality (different harmonic centers appear in succession, often with a block-like approach to form). Sibelius's applications and combinations of different types of non-monotonal harmonic organization yield a variety of alternatives to monotonality in his oeuvre of solo songs.
Anna Pulkkis tarkastelee väitöstutkimuksessaan "Vaihtoehtoja monotonaalisuudelle Jean Sibeliuksen yksinlauluissa" niitä tapoja, joilla Sibeliuksen (1865-1957) yksinlaulut poikkeavat monotonaalisuuden periaatteesta. Monotonaalisuus on määritelty tutkimuksessa schenkeriläisen teorian pohjalta: yksi ja sama pääsävellaji vallitsee monotonaalisen musiikkiteoksen alussa ja lopussa, ja teoksen rakenne perustuu pääsävellajin toonikan prolongaatioon. Valtaosa tonaalisesta musiikista on monotonaalista, mutta 1800-luvulla säveltäjät alkoivat luoda teoksia, joissa kahden tai useamman sävellajin (tai harmonisen keskuksen) välinen vuorottelu tai jännite sai rakenteellista merkitystä. Pulkkiksen tutkimus liittää Sibeliuksen osaksi tätä myöhäisromanttista virtausta.
Sibeliuksen 81 opusnumeroidusta laulusta 21 poikkeaa monotonaalisuudesta, ja nämä laulut muodostavat tutkimuksen aineiston. Laulujen rakennetta ohjaavat erilaiset periaatteet: tonal pairing (kaksi harmonista keskusta vuorottelee tai kilpailee keskenään), directional tonality (eri harmoninen keskus vallitsee teoksen alussa ja lopussa) tai wandering/episodic tonality (harmoniset keskukset seuraavat toisiaan jonomaisesti, ja muotoyksiköt ovat usein selvärajaisia). Laulutuotannossaan Sibelius soveltaa ja yhdistelee näitä periaatteita, ja tuloksena on monenlaisia vaihtoehtoja monotonaalisuudelle.
