Kielet Suomi, Englanti, POR, Venäjä, JPN
Marko keskeyttää käytävällä seilaamisen ja tulee tohkeissaan päiväsaliin:
- Se keksintö on ilmainen, en halua siitä mitään korvausta!
Kukaan ei kiinnitä huomiota hänen keksintöönsä. Hieman myöhemmin käyn Markon huoneessa katsomassa ruutupaperille luonnosteltua ihmettä:
- Se on yleinen lisäämislaite, sillä voi monistaa asioita.
- Mitä asioita?
- Mitä vain, esimerkiksi tukkeja.
Paperin alareunaan on listattu asioita: akselilaatikko, huomisaamu, keskitysleirit, avaruusalukset, mormonit, rasvamonttu.
Seinät täynnä kasvoja: vanhoja, nuoria, iloisia, surullisia, elämän merkitsemiä... Jotain olennaisen kertovaa näissä kaikissa kasvoissa on, joka pysäyttää ajattelemaan ohikiitävän elämän merkitystä.
Magi Viljanen: Infulenen sairaala, Maputo, Mosambiq Valokuvaaja Magi Viljanen on kuvannut näyttelyään Prinssi No. 627 G 382 N varten neljässä eri mielisairaalassa ympäri maailmaa. Edustettuina ovat Suomen lisäksi Mosambikin, Japanin ja Venäjän sairaalat potilaineen, jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Viljanen aloitti kuvaamisen jo vuonna -94, jolloin Kellokosken sairaalan ylilääkäri pyysi häntä tekemään valokuvanäyttelyn sairaalan potilaista.
Näyttely sai positiivisen vastaanoton ja se rohkaisi jopa joitakin potilaita kertomaan sairaudestaan julkisesti, vailla häpeää joka niin valitettavan usein liitetään mielen sairauksiin. Viljanen kuitenkin jatkoi kuvaamistaan mielisairaaloissa ympäri maailmaa ja tuloksena syntyi nyt Perissä nähtävä näyttely.
Viljanen on kuvannut potilaita avoimesti ja ihmisten läsnäolo on hyvin konkreettista. Olennaista ei ole eri maiden eri hoitomuodot tai potilaiden erilaisuus, vaan kuvattavat potilaat ovat hyvin samankaltaisia, olivatpa he sitten maailman rikkaimmista tai köyhimmistä maista. Vähitellen potilaiden alta kuoriutuu ihminen, jolla on oma ainutlaatuinen elämä takanaan ja jonka Viljanen on kyennyt vangitsemaan valokuvaksi.
Tuo kuva antaa mielen sairauksille kasvot ja olemuksen, jota on helpompi lähestyä kuin sanomalehtien tunteettomia metaforia, joissa psyykkisiä ongelmia käsitellään vain itsemurhin tai tilastollisin luvuin. Viljasen näyttely kuroo taiteen ja sosiaalikritiikin välistä kuilua umpeen, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat näyttäytyvät hyvin alleviivatun korostuneesti. Mielen sairaus on edelleenkin jotain, joka lakaistaan laitosten synkkiin uumeniin ja josta ei ole lupa puhua ääneen.
Ihmiset kuitenkin katsovat suoraan kameraan, toiset katsovat sisäänpäin silmät suljettuina, mutta sairaus on saanut oman muotonsa, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Valokuvat eivät ilmennä vain tuskaa ja ahdistusta, vaan niihin mahtuu myös iloa, naurua ja ystävyyttä, joka kurkottelee kohti kokonaisvaltaisuutta.
Nämä kasvot kertovat elämästä, jonka voisi tiivistää Mosambikilaisen sairaalan seinäkirjoitukseen: " There is no roses in my garden". Näyttely onkin saanut nimensä kyseisen sairaalan miespotilaasta, jota Viljanen on kuvannut.
Valokuvista on koottu myös Stakesin kustantama kirja, jossa on annettu puheenvuoro kullekin sairaalalle ja jossa on pieniä tunnelmatekstejä valokuvaajan päiväkirjamerkintöjen pohjalta.
In English, POR, Russian, JPN, Finnish
KAIKEN KESKELLÄ IHMINEN
Marko keskeyttää käytävällä seilaamisen ja tulee tohkeissaan päiväsaliin:
- Se keksintö on ilmainen, en halua siitä mitään korvausta!
Kukaan ei kiinnitä huomiota hänen keksintöönsä. Hieman myöhemmin käyn Markon huoneessa katsomassa ruutupaperille luonnosteltua ihmettä:
- Se on yleinen lisäämislaite, sillä voi monistaa asioita.
- Mitä asioita?
- Mitä vain, esimerkiksi tukkeja.
Paperin alareunaan on listattu asioita: akselilaatikko, huomisaamu, keskitysleirit, avaruusalukset, mormonit, rasvamonttu.
(Magi Viljanen ja Anna- Maija Rahkamaa: "Prinssi No. 627 G 382 N")
Seinät täynnä kasvoja: vanhoja, nuoria, iloisia, surullisia, elämän merkitsemiä... Jotain olennaisen kertovaa näissä kaikissa kasvoissa on, joka pysäyttää ajattelemaan ohikiitävän elämän merkitystä.
Magi Viljanen: Infulenen sairaala, Maputo, Mosambiq Valokuvaaja Magi Viljanen on kuvannut näyttelyään Prinssi No. 627 G 382 N varten neljässä eri mielisairaalassa ympäri maailmaa. Edustettuina ovat Suomen lisäksi Mosambikin, Japanin ja Venäjän sairaalat potilaineen, jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Viljanen aloitti kuvaamisen jo vuonna -94, jolloin Kellokosken sairaalan ylilääkäri pyysi häntä tekemään valokuvanäyttelyn sairaalan potilaista.
Näyttely sai positiivisen vastaanoton ja se rohkaisi jopa joitakin potilaita kertomaan sairaudestaan julkisesti, vailla häpeää joka niin valitettavan usein liitetään mielen sairauksiin. Viljanen kuitenkin jatkoi kuvaamistaan mielisairaaloissa ympäri maailmaa ja tuloksena syntyi nyt Perissä nähtävä näyttely.
"Puutarhassani ei ole ruusuja"
Viljanen on kuvannut potilaita avoimesti ja ihmisten läsnäolo on hyvin konkreettista. Olennaista ei ole eri maiden eri hoitomuodot tai potilaiden erilaisuus, vaan kuvattavat potilaat ovat hyvin samankaltaisia, olivatpa he sitten maailman rikkaimmista tai köyhimmistä maista. Vähitellen potilaiden alta kuoriutuu ihminen, jolla on oma ainutlaatuinen elämä takanaan ja jonka Viljanen on kyennyt vangitsemaan valokuvaksi.
Tuo kuva antaa mielen sairauksille kasvot ja olemuksen, jota on helpompi lähestyä kuin sanomalehtien tunteettomia metaforia, joissa psyykkisiä ongelmia käsitellään vain itsemurhin tai tilastollisin luvuin. Viljasen näyttely kuroo taiteen ja sosiaalikritiikin välistä kuilua umpeen, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat näyttäytyvät hyvin alleviivatun korostuneesti. Mielen sairaus on edelleenkin jotain, joka lakaistaan laitosten synkkiin uumeniin ja josta ei ole lupa puhua ääneen.
Ihmiset kuitenkin katsovat suoraan kameraan, toiset katsovat sisäänpäin silmät suljettuina, mutta sairaus on saanut oman muotonsa, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Valokuvat eivät ilmennä vain tuskaa ja ahdistusta, vaan niihin mahtuu myös iloa, naurua ja ystävyyttä, joka kurkottelee kohti kokonaisvaltaisuutta.
Nämä kasvot kertovat elämästä, jonka voisi tiivistää Mosambikilaisen sairaalan seinäkirjoitukseen: " There is no roses in my garden". Näyttely onkin saanut nimensä kyseisen sairaalan miespotilaasta, jota Viljanen on kuvannut.
Valokuvista on koottu myös Stakesin kustantama kirja, jossa on annettu puheenvuoro kullekin sairaalalle ja jossa on pieniä tunnelmatekstejä valokuvaajan päiväkirjamerkintöjen pohjalta.
