GULAG. Se perustuu Solzhenitsynin omiin kokemuksiin, 227 vangin todistuksiin ja Solzhenitsynin omiin tutkimuksiin rankaisujärjestelmän historiasta. Siinä pohditaan järjestelmän alkuperää kommunistihallinnon perustamisesta asti, josta Lenin itse otti vastuun. Se kuvaa kuulusteluja, vankien kuljetuksia, vankilakulttuuria, vankien vastarintaa ja kapinointia, sekä sisäisen karkotuksen harjoittamista.
Solzhenitsyn arvioi, että Neuvostoliiton työleirijärjestelmässä oli ollut 1900-luvun kuluessa noin 60 miljoonaa ihmistä.
Synty
Solzhenitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solzhenitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Vankileirien saaristoa varten.
Teoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Hän puhuu hiljaisesta turvapaikasta ja korvesta, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Arnold Susi ja Solzhenitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solzhenitsyn asui siellä talvet 1965-66 ja 1966-67 ja kirjoitti Vankileirien saaristonsa.
Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solzhenitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.
Solzhenitsyn tiesi alusta alkaen, että Kremlin reaktio hänen teoksensa johdosta ei tulisi olemaan myönteinen. Turvallisuuspoliisi KGB: n urkkijat saivat vihiä Vankileirin saariston käsikirjoituksen olemassaolosta jo lokakuussa 1965 nauhoittaessaan salaa kirjailijan keskusteluja erään tuttavansa kanssa. Solzhenitsyn kertoi kirjoittavansa teostaan suuren tunnekuohun vallassa: "...on kuin laava virtaisi kun kirjoitan 'Saaristoa', on mahdotonta keskeyttää." Käsikirjoituksesta oli kirjailijan mukaan tässä vaiheessa valmiina jo 240 liuskaa. Hän kaavaili "päästävänsä maanvyöryn liikkeelle" vuosien 1972-1975 tienoilla. Teoksen vaikutuksen Kremlin johtajiin kirjailija tiesi: "Saaristo murhaa heidät. Se tulee olemaan tuhoisa." Tästä tietoisena Solzhenitsyn salasi käsikirjoituksen muilta kuin lähimmiltä ystäviltään ja avustajiltaan. Hän päätti säilyttää sen eräänlaisena henkivakuutuksena siltä varalta, että hänet vangittaisiin tai murhattaisiin.
Julkaisu länsimaissa
Solzhenitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Vankileirien saaristosta. Salaisessa välitystyössä oli mukana ruotsalainen Moskovan ulkomaankirjeenvaihtaja Stig Fredrikson.
Solzhenitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solzhenitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli hirttänyt itsensä pian sen jälkeen.
Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solzhenitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta ja hän menetti kansalaisuutensa.
Kirjan julkaisemisen vaikutusta on verrattu pommiin. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagia, Neuvostoliiton rangaistus- ja ihmisten säilytysjärjestelmän laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.
Julkaisu Suomessa
Solzhenitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun Vankileirien saariston julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa ja lehdistö sekä myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.
Kustantaja joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Ensimmäisen niteen suomeksi julkaisi Esa Adrianin käännöksenä Tukholmassa Wahlström & Widstrand -kustantamo, joka oli kustantanut myös Hans Björkegrenin ruotsinnokset. Niteeseen sisältyi myös runsaasti Björkegrenin keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa, eivät ruotsalaiset jatkaneet kustannustoimintaa, vaan loput osat ilmestyivät aikoinaan Kustannuspiste -nimisellä pienkustantamolla. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvostovastaisista ja antikommunistisista teoksistaan: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solzhenitsynia kohtaan.
Kustantamon aiemmin julkaisema Solzhenitsynin Kirje Neuvostoliiton johtajille oli myös välikielen kautta tehty, kieliasultaan kehno käännös.
После большого перерыва вниманию читателей предлагается легендарный "Архипелаг ГУЛАГ". Впервые книги снабжены аннотированным именным указателем. Безусловно, появление этих книг - значимое событие в жизни страны и настоящий подарок для тех, кто интересуется отечественной литературой и историей.
Posle bolshogo pereryva vnimaniju chitatelej predlagaetsja legendarnyj "Arkhipelag GULAG". Vpervye knigi snabzheny annotirovannym imennym ukazatelem. Bezuslovno, pojavlenie etikh knig - znachimoe sobytie v zhizni strany i nastojaschij podarok dlja tekh, kto interesuetsja otechestvennoj literaturoj i istoriej.
